Tutkijat

Täällä sademetsän reunalla, jonne on päivien uuvuttama matka ihmissyöjien kylältä, minne pystytimme viimeisen leirimme, voi tuntea kuinka kosteus lyö kasvoille polttaen, kuin eukalyptushöyry, jota Eugenevieve-täti pakotti hengittämään kun olin lapsena sairas. Olemme olleet jatkuvassa liikkeessä, sillä kylän ja metsän välinen alue on vain autiota, kuivaa savimaata, jonka halkeamissa elää loputon määrä punamuurahaisia, joiden tiedetään voivan kaluta raavaan miehen luurangoksi vuorokaudessa. Jouduimme kulkemaan näin, koska aiemmin käytössä ollut vuoristoreitillä hallitus käy kemiallista sotaa sissejä vastaan.

Mukanani on Lluongo ja espanjalainen, joka ei halua kertoa nimeään sen enempää kuin syitänsäkään, miksi halusi meidät oppaiksi. Emmekä me kysele, sillä täällä kymmenen dollaria on enemmän kuin keskituloinen perhe tienaa vuodessa. Sitä paitsi luulen tietäväni, että hän etsii niitä kolmea espanjalaista hyönteistutkijaa, jotka saatoimme Lluongon kanssa tänne seitsemän kuukautta sitten. Ihme, jos löydämme heidät elossa.

Löydämme pian heidän leirinsä, jossa selvästikään ei ollut kukaan asunut pitkään aikaan. Ympäröivä kosteus ja hiki liimaa vaatteet ihoomme kuin olisimme olleet uimassa ne yllämme, mistä tulikin mieleen tarkistaa lähellä virtaava lähteestä pulppuava puro. Kyllä, kuten ajattelinkin, löysin sinne upotettuna muutaman tölkin Cervezaa, espanjalaista olutta. Päätimme leiriytyä ja jatkaa etsintöjä aamulla. Olimme päivien vaeltamisesta lopen uupuneita, emmekä ehtineet montaakaan olutta juoda kun raskaat luomemme painuivat ja upposimme syvälle unimaailmaan.

Aamulla herätessämme espanjalainen vieraamme oli kadonnut. Lluongo etsi jälkiä maastosta, mutta löytämättä muuta kuin omat jälkemme leirille saapumisesta. Ainoa, mikä muistutti vielä espanjalaisesta, oli leiriin jäänyt muistikirja, mitä hän oli käyttänyt päänalusena nukkuessaan. Muistiinpanot olivat espanjaa, ja niitä oli vaikea lukea, sillä teksti oli peilikirjoitusta.

Toivottavasti tämän tarinan kautta opitte, kuinka tärkeää on kirjoittaa selvästi.

Koulu

Näillä auringon polttamilla tasangoilla, jossa ruoho kasvaa keltaisena piikkimattona, ja jossa vain paksunahkaisimmat alkuasukkaat kykenevät kävelemään paljain jaloin (ja silloinkin he tekevät sen vain näytösluontoisesti turisteille). Selkäni takana olevassa viileässä savitalossa (ainoa viileä paikka kilometrien säteellä, vaikka ei näillä alueilla etäisyyksiä lasketakaan) on seudun ainoa ravintola, joka päiväaikaan toimii kyläkouluna. Odotamme Lluongon kanssa auringon haalistaman (vaikea sanoa minkä värinen se on ollut uutena) markiisin varjossa oppitunnin loppumista. On niin pirun kuumaa, ettei jaksa edes pyyhkiä otsalta silmiin valuvaa suolaista, kirveleää hikeä pois. Tällaisina hetkinä kaipaan kulmakarvoja, jotka menetin Ucxulele-poppamiehen kirottua minut erään menestyksekkään pokeripelin jälkeen.

Odotamme englannintunnin päättymistä. Vieressämme on haiseva kasa kananraatoja, sillä Lluongo opettaa tänään lapsille kanan anatomiaa. Olemme viimeisen puoli tuntia katselleet pihaan pysähtynyttä turistibussia. Ainoa, joka on tullut ulos bussista, on kuljettaja, joka kävi kusella ja polttelee nyt halpaa sikaria puhaltaen savuja sisälle bussiin. Pölyisten ikkunoiden läpi voimme juuri ja juuri erottaa kalpeanvalkeiden amerikkalaisturistien pulleat, epäluuloiseen ja pelokkaaseen ilmeeseen vääntyneet kasvot, kun he katselevat minua ja Lluongoa. Kuljettaja (joka muuten ei ole neekeri, vaan mahdollisesti sambo) hymyilee meille hampaatonta hymyään ja hänen hikinen sänkinaamansa muistuttaa enemmänkin irvistystä.

Toivottavasti tämän tarinan kautta ymmärrätte, kuinka tärkeää koulu on.

Afro

Afromusiikki antaa näille jumalan hylkäämille kulmille, joiden lähellä asun (tosin aidatulla hyvinvoivien alueella), toivoa. Kävelen notkeasti kuin pantteri, ohitse asunnottomien kerjääjien, antaen rytmimusiikin valua olkapäälläni lepäävästä ministereoista (tuplakasettidekillä) lanteitani pitkin maahan, ja heidän tuntiessaan sen resonanssin lähes puhkiruostuneissa emalimukeissaan (jotka täytän lahjoituksillani vielä joku päivä matkalla verenluovutusjumalanpalvelukseen).

Joka askeleella jännitän pakaroitani vain juuri hitusen enemmän kuin olisi tarve, saaden leveät ja ilmavat, mutta nilkkoja kohden kapenevat satiinipöksyni nytkähtelemään ja siten sähäkästi kimmauttelen huosuillani auringonvaloa syrjäisten kujien orvoille, jotka viimeisillä rahoillaan (tai jos ei ole rahaa, niin viimeisillä voimanrippeillään) myyvät tulitikkuja (osa käytettyjä). Noiden orpojen lohduttomat katseet saavat minut iltaisin itkemään itseni uneen, mutta täällä kaduilla vallitsevat eri lait. Hymyile, tai kuole. Älä näytä heikkouttasi.

Toivottavasti joku tämän kautta ymmärtää, että afro ja reggai ovat ihan eri juttuja.