Koulu

Näillä auringon polttamilla tasangoilla, jossa ruoho kasvaa keltaisena piikkimattona, ja jossa vain paksunahkaisimmat alkuasukkaat kykenevät kävelemään paljain jaloin (ja silloinkin he tekevät sen vain näytösluontoisesti turisteille). Selkäni takana olevassa viileässä savitalossa (ainoa viileä paikka kilometrien säteellä, vaikka ei näillä alueilla etäisyyksiä lasketakaan) on seudun ainoa ravintola, joka päiväaikaan toimii kyläkouluna. Odotamme Lluongon kanssa auringon haalistaman (vaikea sanoa minkä värinen se on ollut uutena) markiisin varjossa oppitunnin loppumista. On niin pirun kuumaa, ettei jaksa edes pyyhkiä otsalta silmiin valuvaa suolaista, kirveleää hikeä pois. Tällaisina hetkinä kaipaan kulmakarvoja, jotka menetin Ucxulele-poppamiehen kirottua minut erään menestyksekkään pokeripelin jälkeen.

Odotamme englannintunnin päättymistä. Vieressämme on haiseva kasa kananraatoja, sillä Lluongo opettaa tänään lapsille kanan anatomiaa. Olemme viimeisen puoli tuntia katselleet pihaan pysähtynyttä turistibussia. Ainoa, joka on tullut ulos bussista, on kuljettaja, joka kävi kusella ja polttelee nyt halpaa sikaria puhaltaen savuja sisälle bussiin. Pölyisten ikkunoiden läpi voimme juuri ja juuri erottaa kalpeanvalkeiden amerikkalaisturistien pulleat, epäluuloiseen ja pelokkaaseen ilmeeseen vääntyneet kasvot, kun he katselevat minua ja Lluongoa. Kuljettaja (joka muuten ei ole neekeri, vaan mahdollisesti sambo) hymyilee meille hampaatonta hymyään ja hänen hikinen sänkinaamansa muistuttaa enemmänkin irvistystä.

Toivottavasti tämän tarinan kautta ymmärrätte, kuinka tärkeää koulu on.