Cassescarandassa pidettiin maailmaa mahdollisimman vähän heilauttava ympäristökokous kesäkuun 13. päivä 1978, jolloin turisteille myytävien postikorttien pääväriksi sovittiin vihreä. Oletin, että rannan kivistä pureskelluin kynsin kaapimani ja alastomalle vartalolleni levittämä levä olisi onnistunut harhauttamaan Picculiaternon (tunnettu kirpuistaan) varrelle kojunsa pystyttäneet goncjot (turkiskauppiaat) siksi aikaa, kun minun piti juosta sen läpi alastomana herättääkseni Eurcom-tullin valppaitten työntekijöiden kiinnostus sillä aikaa, kun Lluongo näytteli luontevaa hinttiä tietokoneasiantuntijaa, jolla oli perse kipeänä. Näin kallisarvoisen metallikovuisen muovikomponentin pullistavan Lluongon pakaravälissä kireäksi pingottuneen teryleenihousukankaan läpi. Se ei hälyttäisi lentomme turvatarkastuksessa, mutta voisi aiheuttaa lukuisine leipäveitsenterävine reunoineen vaikeat sisäiset verenvuodot kenelle tahansa, joka yrittäisi työntää esineen ohi peräaukkonsa rengasmaisen sulkijalihaksen.

Lentokoneessa Lluongo kieltäytyi istumasta ja vaati saada nähdä wc-tiloista käsin koneen irtautuminen maasta, eikä kukan osannut epäillä mitään, ennen kuin hän ilmoitti kovaan ääneen muistavansa ulkoa Ruotsin kansainväliselle lentoliikenteelle antamat erikoiskoodit, joitten avulla mm. ministerien välttämättömän salaisiksi luokitellut valtiovierailut hoidettiin niin, ettei niistä nousisi turhaa kohua. Hän luetteli numeroista, kirjaimista ja universaaleista peruskuvioista koostuvan ohjuslaukaisukoodin Abba-yhtyeen Waterloo-kappaleen tahtiin toistaen ykkössyväpunatason koodia niin pitkään, että koko puoli koneellista hoilasi mukana. Viimein lentoemäntä ehti tarjoilukärryineen luokseni, jollion ilmoitin, että tarjoilun on pelattava ennen kuin Lluongo aloittaa imetyskoulun Itä-Saksan malliin "natur-tüp"

En halua tässä välissä tuoda esiin, että nuoruuden rakastettuni Sinja, oli hakenut lähestymiskieltoa. Kunhan tiedätte, että vaikka kaikki olisikin elämässä loppuun asti laskettua, niin viimeinen lasku tulee aina. Housuun, jos ei muuten.

Katu

Raekuurot ovat harvinaisia täällä. Se oli yllättänyt minut ja Lluongon kesken pakomatkamme, ja jouduimme hakeutumaan sivukadulle, joka onneksi oli osin katettu kuhmuisilla aaltopelleillä. Pitkään painostavana seisonut ilma oli muuttunut viileämmäksi ja ihmiset, joiden joukossa meidän oli määrä piilotella kunnes saapuisimme eurooppalaisen metsästäjän sopimalle kohtauspaikalle, olivat kadonneet pääväylältä kuka mihinkin suojaan.

Taivas oli pimentynyt ja aaltopellit rämisivät uhkaavasti tuulen ja sateen rasittamina yläpuolellamme. Vesi virtasi voimakkaana nilkkojen korkeudella ja ikkunoista kadulle tulevassa valossa näytti siltä, kuin osa katukivistä olisi irronnut ja vieri sateen mukana. Todellisuudessa ne eivät olleet katukiviä, vaan puutteellisesti toimivasta viemäriverkosta nousseita sukuaukkorapuja, eräs taskurapujen laji, joka oli saanut lisääntyä rauhassa, sillä syömäkelvottomana siltä puuttuivat luonnolliset viholliset. Salaman välähtäessä niiden todellinen määrä paljastui. Niitä oli satoja, ellei peräti tuhansia. Värisimme inhosta ja kylmästä kun tunsimme rapujen ryömivän toistensa yli. Jouduimme ajoittain heiluttelemaan lahkeita karistaaksemme kiipijät yltämme. Vaikkakin ne olivat kömpelöitä, niin ne olivat melko taitavia kiipeämään. Niitä roikkui selkämme takana olevassa seinässä. Ajoittain niiden kilke kuului jopa sateen ja peltien räminän ylitse.

Vastapäisessä ikkunassa huomasin naisen, joka loi meihin houkuttelevia katseita. Tummahipiäinen nainen ei ollut mikään kaunokainen kasvoiltaan, mutta hänen muotonsa näyttivät moitteettomilta, mitä syvään uurrettu punainen leninki ei paljoa peitellyt. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida, sillä hänen katutytön työssään väsähtäneen olemuksensa kaikkine kasvonuurteineen hän oli onnistunut maalaamaan piiloon. Huomasin pian muutkin ikkunat, joissa jokaisessa oli nainen, joka kuka enemmän ja kuka vähemmän innokkaasti yritti saada meiltä huomiota. Yhtäkkiä muistin tämän kadun.

Se oli vuonna 1977, kun ensimmäisen kerran saavuin tänne peitetehtäviin erään amerikkalaisen kanssa, jonka kuoleman olimme joutuneet kiireesti lavastamaan, jottei hänen asemansa kaksoisagenttina olisi paljastunut. Sukellusvene jätti meidät yöllä noin kilometrin päähän rannikosta, josta etenimme kumiveneellä kohti rantaa. Pian aloitettuamme matkamme (ilman moottoria, jonka ääni olisi turhaan kiinnittänyt huomiota) huomasimme veneen vuotavan ja tyhjenevän ilmasta hyvin nopeasti. Lisäksi amerikkalainen kontaktini oli siinä määrin lihava, että uppoavan veneen ohjaaminen tuli pian mahdottomaksi. Noin 500 metriä ennen rannikkoa jouduimme uimaan loppumatkan ja pimeässä jouduimme toisistamme eroon. Ennen eroamistamme, amerikkalainen ehti kertoa mihin minun tuli mennä heti rantaan päästyäni ja miten tapaisimme. Se olikin viimeinen havaintoni tuosta miehestä koskaan.

Päästyäni tälle kadulle, ymmärsin, että kaikki oli ollut lavastusta. Amerikkalainen ei koskaan tulisi, vaan tiemme oli tarkoitus erota. Tämä katu oli umpikuja, jossa ei ollut muuta kuin rähjäinen bordelli. Nyt vuosia myöhemmin, olin tällä samalla umpikujalla ja yhtä eksyksissä. Oliko minut taas petetty. Kohtaisinko eurooppalaisen koskaan. Näitä mietin, kunnes yllättäen kuulin sen, mitä olin odotin kuulevani jo 30 vuotta sitten. Vastapäisen ikkunan nainen kuiskasi käheästi sovitun salasanan. Se oli vanhan naisen ääni: Are you lonesome tonight.

Poikkeuksellisesti tällä tarinalla ei ole opetusta, mutta silti se osallistuu Tarinamaanantaihin.

Teresa

Hallitus on määrännyt kiintiöt kullekin heimolle ihmisuhrien käytöstä. Uhrauksiin saa käyttää vain oman heimon täysi-ikäisiä (yli 13-vuotiaat) henkilöitä. Vuosittainen sallittu ihmisuhrien numeraalinen enimmäismäärä kylää kohden on seitsemän. Tarvittaessa kylät voivat käydä kauppaa uhriluvilla, kuitenkaan saamatta uhrata määrältään enempää kuin viidennes edellisvuoden syntyneisiin verrattuna.

Tiesin, että Arbusian naimisesta syntyisi hankaluuksia. Ensinnäkin virallisesti olin nyt heimon jäsen. Toisekseen päällikkö halusi järjestää ihmisuhrin. Tätä mietin kun tunsin tiukasti solmitun piikikkään pukinvyö-köynnöksen pureutuvan syvemmälle nilkkoihini yrittäessäni muuttaa asentoani mukavammaksi roikkuessani koko 80-kiloisella ruhollani pää alaspäin. Käteni oli sidottu samalla polttavaa uutetta erittävällä pukinvyöllä ja pingotettu maasta esiin pilkistävään puunjuureen. Vaikka olin hiestä märkä, tunsin kuinka lämmin virtsa levisi housuissani ja valui vartaloani pitkin kastellen paitani. En vitsannut pelosta, vaan rentouttaakseni itseni. En ollut varma valuiko kaulaani pitkin kasvoilleni virtsaa vai hikeä. Mietin myös, milloin viimeksi olin virtsannut housuihini.

Se oli Luxembourgissa, 1997. Työskentelin erään nimeltä mainitsemattoman instituution väärän tiedottamisen osastolla, joka oli naamioitu vastarintaliikemuseoksi (ja joka ei ole enää toiminnassa, minkä vuoksi voin siitä kertoa). Meillä oli ollut koko kesän pientä flirttiä museon kassana työskentelevän Teresan kanssa. Hän ei tiennyt minun siellä oloni todellisista tarkoituksista vaan olin hänelle vain nuori salskean komea intendentti. Teresa oli syvästi uskonnollinen, eikä siksi halunnut antautua minulle edes kovimmassakaan humalassa (joskus sain vähän vain tunnustella). Uumoilin, että hän olisi kyllä antanut, mikäli olisin ollut itse hengellisempi. Näin kyllä, miten hän oli katsellut niitä pirun pappisseminaarilaisia, jotka kävivät vastapäisessä kahvilassa pitämässä raamatunlukupiiriä.

Onnekseni Teresa ei todellakaan syyllistynyt lasiin syljeskelyyn, vaan oli aina milloin milläkin verukkeella houkuteltavissa lasilliselle tai parille (varsinkin jos lupasin tarjota, sillä hän oli myös köyhä, jota myös käytin hyväkseni). Opettelin Raamatusta erinäisiä lausahduksia ja viisauksia, joita saatoin viljellä puheessani. Opin myös väittelemään (ja antamaan periksi) uskonasioista. Viestitin Teresalle, että halusin tietää lisää hänen uskostaan, ja huomasin hänen lämpenevän minulle päivä päivältä enemmän.

Oli lämmin elokuinen ilta. Olimme olleet pienellä työporukalla messuilla Walferdangessa ja paluumatkalla minibussissamme viini ja nauru virtasi. Teresa oli pukeutunut mustavalkoruutuisiin, lahkeista kapaeneviin puolisääreen ulottuviin housuihin, joitten korkea vyötärö korosti hienosti hänen synnyttäjän lantioitaan. Lyhythihaisen mustan neuleliivin alla hänellä oli kimalteleva musta ohut toppi (joka napitetaan haarovälistä, olin päässyt kokeilemaan sitä kerran housujen läpi). Kaiken kruunasi kireälle vedetty leveä limevihreä keinonahkaniittivyö. Kapea uuma oli omiaan korostamaan hänen hyvin suurta rintamustaan. Teresan tumma kiharapilvi heilui puolelta toiselle villisti kun hän nytkytti itseään istuallaan ruotsalaisen pop-musiikin tahdissa.

Olimme kaikki melkoisessa humalassa. Olimme pysähtyneet vain kerran eräällä huoltoasemalla tauolle, jossa minulla jo oli virtsahätä. Kuitenkin silloin nuorena miehenä koin julkiset käymälät vaikeiksi paikoiksi virtsata ja jatkoin pidättämistä. En muista mikä oli se vitsi, jonka Tom (konservaattori) kertoi, mutta nauroime kaikki sille makeasti, jolloin tunsin samanaikaisesti virtsan virtaavan voimakkaana suihkuna housuihini. Kekseliäästi tartuin Lennonin (siivoojapoika) kädessä olleeseen avattuun punaviinipulloon ja kaadoin siitä runsaasti housuni etumukselle muka vahingossa. Pomoni Susan, viittäkymppiä lähentelevä villi vaaleaverikkö, innostui puhdistamaan housujeni etumusta nuolemalla. Jäykistyin tuntiessani hänen lämpimän hengityksensä housukankaan lävitse, enkä voinut olla nauttimatta. Kohtasin Teresan katseen ja hän näytti loukkaantuneelta.

Kun minibussimme saapui työpaikan edustalle, Teresa poistui ripeästi yöhön hyvästelemättä. Menimme Susanin kanssa museoon ja rakastelimme (minun pyynnöstäni) lipunmyyntitiskin takana. Koitin kuvitella hänet Teresaksi, mutta eihän se ollut sama asia. Aamulla kuulin Teresan tehneen itsemurhan. Silti tuo muisto saa minut yhä nytkin jäykistymään, vaikka roikun pää alaspäin kuumassa viidakossa, hien, veren ja virtsan kirvelessä vartalollani.

Toivottavasti tämän tarinan luettuanne ymmärrätte, että himo ja kuolema ovat asioita, joille ei voi mitään.

Arbusia, viidakkoruusu

Öinen ympäröivä viidakko vavahteli alkukantaisten rytmien tahdissa. Olimme tanssineet jo tunteja päällikön tyttären naittamista ja lähestyimme juhlan kliimaksia. Menossa oli miesten soidintanssi, jonka perusteella sulhanen valitaan (se valitaan aina vasta itse juhlassa). Olin ensimmäinen kylän ulkopuolinen, joka oli saanut ottaa osaa tähän. Se oli kiitollisuuden osoitus toimittamistani grillisytyttimistä (kaasulla toimivat), jotka olivat huomattavasti helpottaneet tulen tekoa.

Raskaat nilkkoihin sidotut lehmänkellot päästivät omaa matalasointista kalkettaan hakatessaan jo vereslihaisia jalkateriäni vasten. Rovioiden kuumuus hehkutti vartaloitamme, kun tanssimme yhä kiihtyvään tahtiin. Tunsin hetki sitten nautitun djurran (paikallinen hedelmistä ja yrteistä tehty energiajuoma, joka maistuu jotakuinkin sokeroimattomalle vahvalle teelle) lämmön levinneen vatsasta kaikkialle ihooni. Raajojani nipisteli ja kuulin omien sydämenlyöntieni kohisevana sekoittuvan lehmänkelloihin ja naisten lauluun, enkä pian enää erottanut oliko kyseessä sydämeni vai rumpujen lyönnit. En tiennyt milloin silmäni olivat auki ja milloin kiinni, olinko hereillä vai unessa. Hiki virtasi pitkin punasavella ja tuhkalla maalattuja alastomia vartaloitamme, maalaten niihin kiemuraisia kuvioita. Naiset piiskasivat pitkillä hiuksillaan paisuneita siittimiämme, joita me ylpeästi esittelimme.

Kuten tapaan kuuluu, morsian valitsi tanssijoista sen, jonka uskoi erektion perusteella vahvimmaksi siittämään jälkeläisiä. Tanssissa keskityimme tuomaan esille lantioissamme piilevää maskuliinista voimaa. En ollut koskaan tuntenut itseäni näin mieheksi kuin nyt. Tunsin pakottavaa tarvetta karjua kuin villiapina ja kumautella nyrkeillä rintakehääni. Naisten hiukset piiskasivat minua kiihtyvämpään tahtiin, kunnes yhtäkkiä musiikki lakkasi.

Sydämeni lyönnit kohisivat edelleen huumaavasti korvissani kun näin Arbusian, päällikön tyttären, jota viidakkoruusuksikin kutsutaan, lähestyvän minua äitinsä saattamana. Valinta oli tehty. Hän katsoi lähestyessään säikyn, mutta kiihtyneen oloisesti hurjaa erektiotani. Hänen alastonta, kimmoisasti astahtelevaa olemustaan katsellessani ajattelin, että laukeaisin ensimmäistä kertaa puhtaasti ajatuksen voimalla, mitä ei suinkaan helpottanut hänen äitinsä sensuelli ja hyväksyvä hymy, joka oli paljon puhuva. Mutta djurra esti laukeamisen. Se oli osa sen nauttimisen tarkoitusta. Tiedossa olisi ehkä pisin rakastelu tähän asti.

Tunsin vahvojen käsien vetävän minut selälleni maahan ja rumpujen aloittavan kumean, harvatahtisen soittonsa. Arbusia kävi kahareisin päälleni nojaten käsillään rintakehääni. Tunsin hänen kynsiensä painuvan lihaani samalla kun hänen äitinsä ohjasi minut tyttäreensä. En enää ollut tässä maailmassa. Yötaivaalla tulikärpäset tanssivat kilpaa nuotiokipinöiden kanssa. Aloittaessamme liikehdintämme rumpujen tahdissa, näin Arbusian ohitse taivaan peittyvän hänen isänsä vihan vääristämistä kasvoista. Päällikkö veti hitaasti sormeaan kaulansa yli, kuin viiltäen. Se oli tarkoitettu vain minun nähtäväkseni. Sitten kasvot katosivat yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin, ja rumpujen kiihtyvä tahti vei minut yhä uudestaan ja syvemmälle Arbusiaan. Tiesin, että kokisin ehkä piankin väkivaltaisen kuoleman, mikä ei sekään helpottanut laukeamistani.

Toivottavasti tämän luettuanne ymmärrätte, ettei parisuhteeseen tule heittäytyä suin päin, etenkään humalassa tai selvittämättä vanhempien suostumusta.

Kauppalautta

Talvikaudella joen vesi nousee kahden kuukauden ajaksi kylään asti minkä vuoksi talomme ovatkin rakennettu paalujen päälle (harvat kylään eksyvät patikkaretkeilijät ihmettelevät sitä usein). Olemme parin viikon ajan Lluongon ja kahden muun kylämiehen sekä erään eurooppalaisen metsästäjän (jonka henkilöllisyyttä en paljasta) kanssa kiskoneet poltetusta aavepuun rungosta valmistettuja rahtilauttoja kylältä joelle pitkin mutaista viidakkoa (matkaa noin puolitoista kilometriä per suunta). Vaikka onkin talvi, lämpötila kohoaa helposti kolmeenkymmeneen celsiusasteeseen varjossakin. Suolainen hiki kirvelee karkean hamppuköyden hartioihin ja vyötäisille hankaamia haavoja. Moskiittoja ei onneksi ole tähän aikaan, mutta minä hetkenä hyvänsä saattaa ilmaantua parvi sururuja, verta imeviä hyönteisiä, joiden purema on erittäin kivulias ja tulehtuu helposti (mutta onneksi ne eivät tiettävästi levitä tauteja). Ylävartaloni iho on niin paahtunut ja rikkinäinen, että annan sururujen mieluummin juoda vertani kuin läimäyttelisin itseäni kipeästi.

Joella lastaamme kauppalautat (2 kpl), jotka lähtevät huomenna kaupunkiin. Matka tulee kestämään kuukauden, minkä aikana otamme myös kahdesta muusta kylästä tavaraa sekä toimitamme erään asian eurooppalaisen ystävämme puolesta. Toimitamme kaupunkiin kyläläisten tekemiä koruja ja koriste-esineitä sekä myös eläinten nahkoja ja erästä korukäyttöön soveltuvaa arvokasta raakakiveä, jota löytyy kohtuullisia määriä pohjoisempana. Samalla toimitamme kylän aggregaatin huoltoon. Meillä ei ole ollut sähköä nyt kolmeen kuukauteen.

Kaupungista tuomme uuden liitutaulun koululle, polttoainetta, kankaita ynnä muuta tarpeelliseksi koettua tavaraa, mitä kansainvälisten avustusjärjestöjen keveillä moottoriveneillä ei voida kuljettaa suuria määriä.

Terävä kiväärinlaukaus kajahtaa kun eurooppalainen ampuu minusta vain pari metriä sivussa vaanineen jättiläiskaimaanin. Kuolleenakin eläimen täyteen hyökkäysvauhtiin kiihtynyt ruho liukuu hirvittävällä massalla vasten jalkojani kaataen minut veteen kuin kevyen korren. Tunnen, kuinka sen karkea selkänahka repii työhousuni ja samalla myös sääreni ja reiteni haavoille. Mutta kiitos eurooppalaisen, olen vielä yhtenä kappaleena. Talviaikana yleisin kuolinsyy näillä alueilla on päätyminen jättiläiskaimaanin ateriaksi.

Toivottavasti tämän luettuanne ymmärrätte, kuinka tärkeää on olla tarkkaavainen niin luonnossa kuin kauppatoimissa.

Tutkijat

Täällä sademetsän reunalla, jonne on päivien uuvuttama matka ihmissyöjien kylältä, minne pystytimme viimeisen leirimme, voi tuntea kuinka kosteus lyö kasvoille polttaen, kuin eukalyptushöyry, jota Eugenevieve-täti pakotti hengittämään kun olin lapsena sairas. Olemme olleet jatkuvassa liikkeessä, sillä kylän ja metsän välinen alue on vain autiota, kuivaa savimaata, jonka halkeamissa elää loputon määrä punamuurahaisia, joiden tiedetään voivan kaluta raavaan miehen luurangoksi vuorokaudessa. Jouduimme kulkemaan näin, koska aiemmin käytössä ollut vuoristoreitillä hallitus käy kemiallista sotaa sissejä vastaan.

Mukanani on Lluongo ja espanjalainen, joka ei halua kertoa nimeään sen enempää kuin syitänsäkään, miksi halusi meidät oppaiksi. Emmekä me kysele, sillä täällä kymmenen dollaria on enemmän kuin keskituloinen perhe tienaa vuodessa. Sitä paitsi luulen tietäväni, että hän etsii niitä kolmea espanjalaista hyönteistutkijaa, jotka saatoimme Lluongon kanssa tänne seitsemän kuukautta sitten. Ihme, jos löydämme heidät elossa.

Löydämme pian heidän leirinsä, jossa selvästikään ei ollut kukaan asunut pitkään aikaan. Ympäröivä kosteus ja hiki liimaa vaatteet ihoomme kuin olisimme olleet uimassa ne yllämme, mistä tulikin mieleen tarkistaa lähellä virtaava lähteestä pulppuava puro. Kyllä, kuten ajattelinkin, löysin sinne upotettuna muutaman tölkin Cervezaa, espanjalaista olutta. Päätimme leiriytyä ja jatkaa etsintöjä aamulla. Olimme päivien vaeltamisesta lopen uupuneita, emmekä ehtineet montaakaan olutta juoda kun raskaat luomemme painuivat ja upposimme syvälle unimaailmaan.

Aamulla herätessämme espanjalainen vieraamme oli kadonnut. Lluongo etsi jälkiä maastosta, mutta löytämättä muuta kuin omat jälkemme leirille saapumisesta. Ainoa, mikä muistutti vielä espanjalaisesta, oli leiriin jäänyt muistikirja, mitä hän oli käyttänyt päänalusena nukkuessaan. Muistiinpanot olivat espanjaa, ja niitä oli vaikea lukea, sillä teksti oli peilikirjoitusta.

Toivottavasti tämän tarinan kautta opitte, kuinka tärkeää on kirjoittaa selvästi.

Koulu

Näillä auringon polttamilla tasangoilla, jossa ruoho kasvaa keltaisena piikkimattona, ja jossa vain paksunahkaisimmat alkuasukkaat kykenevät kävelemään paljain jaloin (ja silloinkin he tekevät sen vain näytösluontoisesti turisteille). Selkäni takana olevassa viileässä savitalossa (ainoa viileä paikka kilometrien säteellä, vaikka ei näillä alueilla etäisyyksiä lasketakaan) on seudun ainoa ravintola, joka päiväaikaan toimii kyläkouluna. Odotamme Lluongon kanssa auringon haalistaman (vaikea sanoa minkä värinen se on ollut uutena) markiisin varjossa oppitunnin loppumista. On niin pirun kuumaa, ettei jaksa edes pyyhkiä otsalta silmiin valuvaa suolaista, kirveleää hikeä pois. Tällaisina hetkinä kaipaan kulmakarvoja, jotka menetin Ucxulele-poppamiehen kirottua minut erään menestyksekkään pokeripelin jälkeen.

Odotamme englannintunnin päättymistä. Vieressämme on haiseva kasa kananraatoja, sillä Lluongo opettaa tänään lapsille kanan anatomiaa. Olemme viimeisen puoli tuntia katselleet pihaan pysähtynyttä turistibussia. Ainoa, joka on tullut ulos bussista, on kuljettaja, joka kävi kusella ja polttelee nyt halpaa sikaria puhaltaen savuja sisälle bussiin. Pölyisten ikkunoiden läpi voimme juuri ja juuri erottaa kalpeanvalkeiden amerikkalaisturistien pulleat, epäluuloiseen ja pelokkaaseen ilmeeseen vääntyneet kasvot, kun he katselevat minua ja Lluongoa. Kuljettaja (joka muuten ei ole neekeri, vaan mahdollisesti sambo) hymyilee meille hampaatonta hymyään ja hänen hikinen sänkinaamansa muistuttaa enemmänkin irvistystä.

Toivottavasti tämän tarinan kautta ymmärrätte, kuinka tärkeää koulu on.